Karaokekoppi, Shibuya, Tokio,

Taa oli mulle kuin leffasta, venatkaa, saatte tuoretta tajunnanvirtaa. Alhaalla sisaanheittajat buukkaa sisaan karaokekoppeihin, hai hai, ten minutes, waitwait. Ylos, savuinen odotusaula, paljon teineja, punasilmaisia nuoria salarymanejaja mustissa puvuissaa. Alyton kolikkoautomaatti, mista ostellaan kannykkakilluttimia, joita nakyy metrossa paksusormisten keski-ikaisten ukkojenkin puhelimissa vahintaa pari. Ja kaikki vetaa rookia, koh koh, suomalainen tupakkilain hellima savuton tati jo yskii. Sitten maksetaan tunnin verran, drinks included, hah, eika, hihi, koskeeko se myos suomalaisia? Kerros toisensa jalkeen kiivetaan ylos karaokekoppiin, kuin hotellinkaytavia,　numerot ovissa, piiiitka kaytava, 316 on meidan koppi. Luuri seinassa,　drinksuja tuodaan pyynnosta, tarjoilijamimmi menee polvilleen, kun asettaa ne poydalle, hoh--- Billie aloittaa. Tata on maailmakyla-ilmio, han on kasvanut Tokiossa, tyttoystava Kiotossa ja mina Hameessa. Ja me tunnetaan kaikki samat biisit. Ja lauletaan, kovaa, pakko kiiveta penkille, Billie vetaa ilmaskittasoolon, basso mulle, hyppii, hyppii, mikki on mun airo, soudetaan samassa veneessa. Madonnan Like a Prayer, like is a mystery, everyone must stand alone, talla poistin aikanaan karaokeneitsyyden. Pikkuinen Natsko ottaa kovaa ja korkealta ja puhtaasti. Vedin　myos tietty Lily Alllenia ja Gunnareiden Paradise Cityn. Musiikki vie hetkessa yli rajojen, ajan, muistojen. Leppakoski, Valkkendaali, please take me home, Lily Allen vie Kanadaan, Tooloon, hoilotihoiloti! 5 minuuttia aikaa, kaikki huohottaa, hiki paassa, ei jaksa enaa seista, vedan ihanille takkutukkaisille tokiolaisystavilleni No Doubtia> Don`t Speak lullaby:ksi. Viimeinen metro lahtee klo.12 pintaan ja kotiinpaluusta tulee kallis ja vaivalloinen, jos sen missaan. Billie hoitaa homman kotiin, juoksee edella, Shibuyan metroasema on hillittoman kokoinen, en ikina suunnistaisi siella nopeasti. Natskon tyylikkaat pratkabuutsit lonksuu, "help help" huutaa kikattava nainen, otan kiinni pienesta kadesta ja juostaan Billien perassa ylos, alas, tunnelista, rappusia, liukuportaita, jossain kulmassa aina nakyy Billie, joka viittoo, Natsko ja mina nauretaan, juostaan, mun korkkarit pysyy just ja just jalassa. Lauma hanoirockstukkaisia huutaa meille ja ma vastaan tietysti "mutsis oli" ja milta ihmeelta se mahtoi kuulostaa japaniksi, koska pojat oli ilahtuneita ja Natsko tikahtui. Viimeinen juna, helposti ehdittiin, kiitos ystavat, oli niin siistia, tulkaa Suomeen pian bilettamaan.

Supersoulsisko on nukkunut toivottavasti parantavia unia. Huomenna kerataan helmoja ja mietitaan seuraavaa liiketta. Viela kolme kokonaista paivaa Japanissa!