Jättinukkeja, elviksiä ja ruokaraportointia

Sunnuntaina supersoulpirjo Tuuli oli ihmeellisesti tolpillaan pideltyään hostellin puukapselia vuorokauden pystyssä kokovartalotyylillä. Lähdimme siis päiväkävelylle. Puoli Tokiota oli päättänyt tehdä samoin. Suuntasimme Harakujuun ja kapeat kadut velloivat teinejä, perheitä, turisteja. Teinien tyyleissä löytyi. Nukkemaisesta pukeutumisesta on useita versioita ja näkyvimpänä hard core cosplay, todellinen roolipukeutuminen, jossa jokainen yksityiskohta on hiottu tikkarin väriä myöten rooliin sopivaksi. Pysäyttävimpiä näkyjä olivat 180-senttiset viimeisen päälle tyttömäiset mollamaijat, joiden sukupuolen määrittäminen ei ole ulkopuolisen asia. Ulkopuolisen työ on katsoa, kuvata, tuijottaa ja sitä varten pukeutujat sunnuntaisin tulevat Harakujuun.

Seurasimme väkijoukossa Elvistä. Kunnon torttu, tötsä, rasvaletti, joka käveli spittareissaan letkeästi. Elvis oli menossa joraamaan muiden Elvisten kanssa Yoyogi-Koenin puistoon, jonne tyypit kantavat kajarit ja poppivehkeet joka sunnuntai. 1950-luvun tyyliin pukeutuneita oli useampi ryhmä, joista yksi kollilauma keskittyi lähinnä käärmemäiseen rockabilly -vääntelyyn ja toisessa ryhmässä parit vetivät yhteisiä koreografioita, naiset tyllipallohameissaan, ponnareissa ja pitsisukissa, miehet ruutupaidoissa, tennareissa, farkuissa ja teipatuissa spittareissa. Kolmannessa oli ukkomaisen hitaita, hieman länsimaiseen tapaan turvonneita elviksiä. Onpahan meilläkin alakulttuureita joka lähtöön, mutta miten niiden näyttävään ulkoasuun kuuluu tietoinen asettautuminen assalle katseiden alle, näytille ja kameran silmää hakien? Pisteet terävästä yhteiskunta-analyysista Merjalle, joka pohti geisha-kulttuuria suhteessa 2000-luvun cosplay -tyttöön, verhoutuneita, naamioituneita naisen kuvia kumpikin. Itselle härskein kuva sieluun jäi kolmesta, puolipukeisesta, ylimaalatusta ja alipainoisesta naisesta, jotka poseerasivat puistoon johtavalla sillalla. Vain yhteisen sukupuolen sisäinen solidaarisuus estää minua käyttämästä heistä muita kuvailevia sanoja. Absurdin ja paljastelevan ulkoilmateatteriesityksen kontrastiksi saapui juuri sopivasti likainen ja minikokoinen kassialma, joka veti pinkkiä huulipunaa jonnekin huulten tienoille ja asettautui joukon jatkoksi, riviin kuvattavaksi.

Illalla Billie ja Natsko ottivat meidät kyytiin ja veivät tyyppaamaan kahta ruokaa, joista kumpaakaan emme olisi kovin helpolla osanneet etsiä tahi löytää, mutta jota voi lämpimästi suositella saarivaltioon suuntaaville. Ne olivat okonomiyaki ja monjayaki, jonka reissaajien raamattu Lonely Planet esittelee samassa yhteydessä. Tokiossa syntynyt Billie teki kuitenkin tiukan eron ruokatyyppien välillä, koska monjayaki on erityisesti tokiolainen perinnesafka. Billie kävi lapsena syömässä sitä paikallisissa mestoissa pikkurahalla. Valmistus- ja tarjoilutapa oli sama: paikka oli täynnä loosheja ryhmille ja pöytätasona oli iso grillilevy, kuuma kuin perkele. Natsko hoiti ensimmäisen setinn kokkauksen, koska okonomiyaki on hänen kotikaupunkinsa Kioton ruokaa. Yritän kaivella makukirjastostani mönjän sisältöä, mutta ainakin siinä oli rapua ja kaalia. Kaiken päälle rikotut kananmunat tekevat siitä munakasmaisen paistettaessa ja jossain englanninkielisessä ravintolaoppaassa tämä ruoka nimettiin "japanise pizza". Valmiin ruoan päälle roiskittiin majoneesia, kuivattuja kalahiutaleita (katsuobushi), jotain tummaa soosia ja kuivattua maustesekoitusta. Kaikille ruokailijoille on jaettu pienet lastat, joilla isosta "japanilaisesta pitsasta" sai lohkaistua palan ja nostettua sen omalle pienelle lautaselle. Nam! Monjaykin valmistusohjeen löysin verkosta, se on märempää ruokaa ja omilla pienillä lastoilla isosta kasasta eroteltiin oma kakku ja hinkattiin kuumaa paistolevyä vasten kypsäksi. Ja en kykene muistamaan, mitä ihmettä meidän annoksessa oli, mutta pieneksi hakattua kaalia ainakin. Tuuli kuvasi olotilaa viiden Tokiossa vietetyn päivän jälkeen osuvasti: kovalevy on täynnä. Koko ajan kaikki näytti, kuulosti, tuoksui, maistui joltain niin uudelta, että aikaisemmasta kokemusmaailmasta ei juuri löytynyt excisting fileä, jonka päälle tallettaa uutta tietoa.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen japanilainen erikoisuus kannattaa tallettaa henkilökohtaiseen makupankkiinsa syömällä nattoa. Miten sen nyt kauniisti kuvaisi. Käynyttä, limaista papumönjää. Mun hajumaku sanoi, että ranskalaiset, pitkään kypsytetyt erittäin vahvat pehmeät juustot tuoksuvat samalta. Maku: limaista, mutta maukasta! Nattoon lisättiin soijaa ja japanilaista, ihanan vahvaa sinappia ja mönjä kääräistiin merilevään. Kuulemma 40% japanilaisista vihaa kyseisen mönjän makua ja mimmit puolestaan syö sitä laihdutuskuurilla, ehkä sen oletettujen terveysvaikutusten ja korkean proteiinipitoisuuden takia. Aamupala on ollut sen perinteisin tarjoiluajankohta.