Jäähyväiset Japanille

Seikkailumme viimeinen pysäkki oli tuttu ja turvallinen Kioto. Sitä ennen kävimme rentouttamassa itseämme kuumissa kylvyissä Hakonen mummokylpykäkaupungista, josta postaamme vielä oman raporttimme tänne väliin.

Alkuvaikeuksien jälkeenhän olimme jo päättäneet, että suunnitelmista poiketen viimeisen yön viettäisimme Osakan sijasta juuri Kiotossa. Kuinka mukavalta se tuntuikaan nousta junasta tutulla asemalla tietän mihin suuntaan lähteä ja mistä uloskäynnistä poistua. Myös aseman lemppariliukuhihnasushibaarimme tarjoilija muisti meidät ja tervehti ilolla raahautuessamme rinkkoinemme sinne huikopalalle. Tässä vaiheessa tunsin hetkellistä yhteenkuuluvuuden tunnetta niiden seuramatkaturistien kanssa, jotka vuodesta toiseen saapuvat samaan lomakohteeseen syödäkseen samoissa hyväksi havaitsemissaan paikoissa. Mutta vain hetken, sillä ilman tätä jättihyppyä tuntemattomaan olisi tämänkin mahtava paikka jäänyt löytymättä.

Viimeisen lomapäivän vietimme lepposasti tuliaisia ostellen. Illan kruunasimme luonnollisesti hyvällä ruualla ja runsaalla määrällä alkoholia. Juuri kun kuvittelimme, että kaikki on tällä reisulla nähty ja koettu, vei Kioton luotto-oppaamme Duska meidät paikalliseen homobaariin. Aivan, tämä kokemus meiltä vielä puuttuikin. Railakas yhteisjuomalaulu japanilaisen baarinomistajan esitellesssä antaumuksella meille tanssi- ja show-liikkeitään. Malja Kiotolle.



Kuten tässä on jo moneen kertaan toiseltu, sielun ja mielen kovalevy on täynnä. Enempää kokemuksia ei enää mahdu. Väsyneinä, mutta onnellisina palasimme takaisin keväiseen Suomeen sulattelemaan kokemaamme, näkemäämme, maistamaamme ja haistamaamme. Tällä hetkellä Kumpula tuntuu niin oikealle paikalle olla. Tervetuloa Suomen kesä, minä ainakin olen valmis.

Jättinukkeja, elviksiä ja ruokaraportointia

Sunnuntaina supersoulpirjo Tuuli oli ihmeellisesti tolpillaan pideltyään hostellin puukapselia vuorokauden pystyssä kokovartalotyylillä. Lähdimme siis päiväkävelylle. Puoli Tokiota oli päättänyt tehdä samoin. Suuntasimme Harakujuun ja kapeat kadut velloivat teinejä, perheitä, turisteja. Teinien tyyleissä löytyi. Nukkemaisesta pukeutumisesta on useita versioita ja näkyvimpänä hard core cosplay, todellinen roolipukeutuminen, jossa jokainen yksityiskohta on hiottu tikkarin väriä myöten rooliin sopivaksi. Pysäyttävimpiä näkyjä olivat 180-senttiset viimeisen päälle tyttömäiset mollamaijat, joiden sukupuolen määrittäminen ei ole ulkopuolisen asia. Ulkopuolisen työ on katsoa, kuvata, tuijottaa ja sitä varten pukeutujat sunnuntaisin tulevat Harakujuun.

Seurasimme väkijoukossa Elvistä. Kunnon torttu, tötsä, rasvaletti, joka käveli spittareissaan letkeästi. Elvis oli menossa joraamaan muiden Elvisten kanssa Yoyogi-Koenin puistoon, jonne tyypit kantavat kajarit ja poppivehkeet joka sunnuntai. 1950-luvun tyyliin pukeutuneita oli useampi ryhmä, joista yksi kollilauma keskittyi lähinnä käärmemäiseen rockabilly -vääntelyyn ja toisessa ryhmässä parit vetivät yhteisiä koreografioita, naiset tyllipallohameissaan, ponnareissa ja pitsisukissa, miehet ruutupaidoissa, tennareissa, farkuissa ja teipatuissa spittareissa. Kolmannessa oli ukkomaisen hitaita, hieman länsimaiseen tapaan turvonneita elviksiä. Onpahan meilläkin alakulttuureita joka lähtöön, mutta miten niiden näyttävään ulkoasuun kuuluu tietoinen asettautuminen assalle katseiden alle, näytille ja kameran silmää hakien? Pisteet terävästä yhteiskunta-analyysista Merjalle, joka pohti geisha-kulttuuria suhteessa 2000-luvun cosplay -tyttöön, verhoutuneita, naamioituneita naisen kuvia kumpikin. Itselle härskein kuva sieluun jäi kolmesta, puolipukeisesta, ylimaalatusta ja alipainoisesta naisesta, jotka poseerasivat puistoon johtavalla sillalla. Vain yhteisen sukupuolen sisäinen solidaarisuus estää minua käyttämästä heistä muita kuvailevia sanoja. Absurdin ja paljastelevan ulkoilmateatteriesityksen kontrastiksi saapui juuri sopivasti likainen ja minikokoinen kassialma, joka veti pinkkiä huulipunaa jonnekin huulten tienoille ja asettautui joukon jatkoksi, riviin kuvattavaksi.

Illalla Billie ja Natsko ottivat meidät kyytiin ja veivät tyyppaamaan kahta ruokaa, joista kumpaakaan emme olisi kovin helpolla osanneet etsiä tahi löytää, mutta jota voi lämpimästi suositella saarivaltioon suuntaaville. Ne olivat okonomiyaki ja monjayaki, jonka reissaajien raamattu Lonely Planet esittelee samassa yhteydessä. Tokiossa syntynyt Billie teki kuitenkin tiukan eron ruokatyyppien välillä, koska monjayaki on erityisesti tokiolainen perinnesafka. Billie kävi lapsena syömässä sitä paikallisissa mestoissa pikkurahalla. Valmistus- ja tarjoilutapa oli sama: paikka oli täynnä loosheja ryhmille ja pöytätasona oli iso grillilevy, kuuma kuin perkele. Natsko hoiti ensimmäisen setinn kokkauksen, koska okonomiyaki on hänen kotikaupunkinsa Kioton ruokaa. Yritän kaivella makukirjastostani mönjän sisältöä, mutta ainakin siinä oli rapua ja kaalia. Kaiken päälle rikotut kananmunat tekevat siitä munakasmaisen paistettaessa ja jossain englanninkielisessä ravintolaoppaassa tämä ruoka nimettiin "japanise pizza". Valmiin ruoan päälle roiskittiin majoneesia, kuivattuja kalahiutaleita (katsuobushi), jotain tummaa soosia ja kuivattua maustesekoitusta. Kaikille ruokailijoille on jaettu pienet lastat, joilla isosta "japanilaisesta pitsasta" sai lohkaistua palan ja nostettua sen omalle pienelle lautaselle. Nam! Monjaykin valmistusohjeen löysin verkosta, se on märempää ruokaa ja omilla pienillä lastoilla isosta kasasta eroteltiin oma kakku ja hinkattiin kuumaa paistolevyä vasten kypsäksi. Ja en kykene muistamaan, mitä ihmettä meidän annoksessa oli, mutta pieneksi hakattua kaalia ainakin. Tuuli kuvasi olotilaa viiden Tokiossa vietetyn päivän jälkeen osuvasti: kovalevy on täynnä. Koko ajan kaikki näytti, kuulosti, tuoksui, maistui joltain niin uudelta, että aikaisemmasta kokemusmaailmasta ei juuri löytynyt excisting fileä, jonka päälle tallettaa uutta tietoa.

Ehdottomasti kokeilemisen arvoinen japanilainen erikoisuus kannattaa tallettaa henkilökohtaiseen makupankkiinsa syömällä nattoa. Miten sen nyt kauniisti kuvaisi. Käynyttä, limaista papumönjää. Mun hajumaku sanoi, että ranskalaiset, pitkään kypsytetyt erittäin vahvat pehmeät juustot tuoksuvat samalta. Maku: limaista, mutta maukasta! Nattoon lisättiin soijaa ja japanilaista, ihanan vahvaa sinappia ja mönjä kääräistiin merilevään. Kuulemma 40% japanilaisista vihaa kyseisen mönjän makua ja mimmit puolestaan syö sitä laihdutuskuurilla, ehkä sen oletettujen terveysvaikutusten ja korkean proteiinipitoisuuden takia. Aamupala on ollut sen perinteisin tarjoiluajankohta.

Karaokekoppi, Shibuya, Tokio,

Taa oli mulle kuin leffasta, venatkaa, saatte tuoretta tajunnanvirtaa. Alhaalla sisaanheittajat buukkaa sisaan karaokekoppeihin, hai hai, ten minutes, waitwait. Ylos, savuinen odotusaula, paljon teineja, punasilmaisia nuoria salarymanejaja mustissa puvuissaa. Alyton kolikkoautomaatti, mista ostellaan kannykkakilluttimia, joita nakyy metrossa paksusormisten keski-ikaisten ukkojenkin puhelimissa vahintaa pari. Ja kaikki vetaa rookia, koh koh, suomalainen tupakkilain hellima savuton tati jo yskii. Sitten maksetaan tunnin verran, drinks included, hah, eika, hihi, koskeeko se myos suomalaisia? Kerros toisensa jalkeen kiivetaan ylos karaokekoppiin, kuin hotellinkaytavia,　numerot ovissa, piiiitka kaytava, 316 on meidan koppi. Luuri seinassa,　drinksuja tuodaan pyynnosta, tarjoilijamimmi menee polvilleen, kun asettaa ne poydalle, hoh--- Billie aloittaa. Tata on maailmakyla-ilmio, han on kasvanut Tokiossa, tyttoystava Kiotossa ja mina Hameessa. Ja me tunnetaan kaikki samat biisit. Ja lauletaan, kovaa, pakko kiiveta penkille, Billie vetaa ilmaskittasoolon, basso mulle, hyppii, hyppii, mikki on mun airo, soudetaan samassa veneessa. Madonnan Like a Prayer, like is a mystery, everyone must stand alone, talla poistin aikanaan karaokeneitsyyden. Pikkuinen Natsko ottaa kovaa ja korkealta ja puhtaasti. Vedin　myos tietty Lily Alllenia ja Gunnareiden Paradise Cityn. Musiikki vie hetkessa yli rajojen, ajan, muistojen. Leppakoski, Valkkendaali, please take me home, Lily Allen vie Kanadaan, Tooloon, hoilotihoiloti! 5 minuuttia aikaa, kaikki huohottaa, hiki paassa, ei jaksa enaa seista, vedan ihanille takkutukkaisille tokiolaisystavilleni No Doubtia> Don`t Speak lullaby:ksi. Viimeinen metro lahtee klo.12 pintaan ja kotiinpaluusta tulee kallis ja vaivalloinen, jos sen missaan. Billie hoitaa homman kotiin, juoksee edella, Shibuyan metroasema on hillittoman kokoinen, en ikina suunnistaisi siella nopeasti. Natskon tyylikkaat pratkabuutsit lonksuu, "help help" huutaa kikattava nainen, otan kiinni pienesta kadesta ja juostaan Billien perassa ylos, alas, tunnelista, rappusia, liukuportaita, jossain kulmassa aina nakyy Billie, joka viittoo, Natsko ja mina nauretaan, juostaan, mun korkkarit pysyy just ja just jalassa. Lauma hanoirockstukkaisia huutaa meille ja ma vastaan tietysti "mutsis oli" ja milta ihmeelta se mahtoi kuulostaa japaniksi, koska pojat oli ilahtuneita ja Natsko tikahtui. Viimeinen juna, helposti ehdittiin, kiitos ystavat, oli niin siistia, tulkaa Suomeen pian bilettamaan.

Supersoulsisko on nukkunut toivottavasti parantavia unia. Huomenna kerataan helmoja ja mietitaan seuraavaa liiketta. Viela kolme kokonaista paivaa Japanissa!

Satumainen Tokio

Tokio on kuin suuri tivoli tai loputon karnevaali. Tunnelma muistuttaa jatkuvasti vappua, mutta ilman alkoholia. Ihmisia on taalla valtavasti ja ne kaikki nayttavat tietavan mihin ovat menossa. paitsi tietysti me. Kasittamatonta on, etta kerta toisensa jalkeen voi eksya samalle metroasemalle. Joskus uloskaynneilla on numerot (esim. exit 1-15), joskus niilla on vain ilmansuuntiin viittaavat nimet.

Tokio on paljon lansimaisempi kuin Kioto, mutta silti tama on kuin olisi toisessa todellisuudessa. Tuttuja brandejakin nakee, Marimekko huhuili yhdella kujalla ja treffit Adidaksen kanssa ovat olleet erityisen onnistuneita.

Eilen vierailimme myos mestari Miyazakin satumaassa Studio Ghiblin museossa. Paikka oli juuri sellainen kuin sen pitikin. Pieni ja kodikas taynna pienia kaytavia ja huoneita, joissa esiteltiin japanilaisen animaatio-saagan syntya. Museossa ei saanut valokuvata, vaan sen satumaisuus piti tallettaa oman sielun syovereihin. Saattaapa olla, etta itse mestarikin liikuskeli linnansa puutarhassa vieraiden joukossa. Totoro ja muut veijarit pitavat sielun kunnossa myos loppumatkan. Kesan lampiman tuleen aistienssa voi miettia, oliko se sittenkaan pelkka tuulenvire.

Tama paiva on mennyt petipotilaana ilkeaa vatsatautia sairastaessa. Onni on ihana matkakumppani, joka pitaa huolen, ettei toinen paase kokonaan kuivumaan. ja saapa taalla kaupastakin sellaista powerjuomaa, joka pitaa elimiston nestetasapainon kunnossa... huh, huh. Tama superseikkailija kerailee taman illan voimiaan toisen supersoulsiskopirjon tutustuessa Tokion lauantai-iltaan. Huomenna jatketaan, toivottavasti molemmat jaloillamme seisten.


Tokion tunnelmaa kuvaa ehka parhaiten Reginan biisi Tokio:
" Satuhahmot tupakoivat, kantaa koululaukkuaan
Kamera ei vangita voi mitä koetaan
Nimettömät kadut voivat helposti johtaa harhaan,
toistensa kaltaisina
Pysy tässä lähellä

Täällä Tokiossa tuntuu niin kaukaiselta
Kirjaimet ristikoita, syödään puikoilla
Ihmisiä niin paljon, paljon, paljon, paljon enemmän kuin kotona"

Takuumiehet

Japanissa nakee paljon sahkomiehia ja muita remonttireiskoja. Ne ovat kuin takuumiehet kyparat paassaan suoraan Uspenskin saduista. Ne pitavat huolen siita, etta asiat sujuvat taalla niin kuin Japanissa pitaakin. Itse sahkojohdot ja niiden viritelmat nayttavat niin vaarallisille, etten itse menisi niihin koskemaan, mutta takuumies kiipeaa ketterasti tikkaitaan pitkin korjaaman vian. Ai niin, ne tikkaathan on tietysti asetettu sahkojohtoja vasten. Vaarallista? Kylla, sita se takuumiehen tyo on.

ja mihin sita sahkoa sitten tarvitaan?No, niihin lammitettyihin wc-ponttoihin, wc-suihkuihin ja onpa uusimmissa versioissa se kuuluisia taustamusiikki ja kuivuri... kylla, juuri sille. Kokemus on ennen kaikkea jannittava.

Japanilaiset ovat korostetun kohteliaita ja nayttavat olevan pahoillaan myos siita, kun olet itse mokannut. Siina meilla on viela paljon opittavaa.

Tama maa yllattaa joka paiva ystavallisyydellaan, avuliaisuudellaan, mutta myos ristiriitaisuudellaan. Kaksi yota tatami-futon yhdistelmalla ja yksi yo kapselissa on takana. Tyynyissa on riisia, joten kroppa on yhta ihmeissaan kuin mielikin.

Huomenna valloitamme vihdoin Studio Ghiblin, jonka liput saimme Tokion majapaikkaamme. Taas kerran pahoitteluiden kera.

Jos voisin, jaisin tanne.

Vahva vitonen

Ulkoministerimme turvautuu myos listoihin. Tassa oma, tamanpaivainen top 5.
1. Suuntavaisto
Luulin, etta minulla on sellainen. Mahdollisesti olen joskus jopa pitanyt sita hyvana. Tokiossa olen vain eksynyt ulkomaalainen hiippari, joka on kaikkien tiella.
2. Tokio-opas
Ei se niin vaikeaa sentaan ole kuin tama peppumatkailijan vihko jattaa luulemaan. Haloo, jokainen pysakki metrossa on numeroitu! Tokio-opas hohhoijakkaa. (Ja tamahan on tietysti ihan oikea foorumi talle avautumiselle...)
3. Jetlag
Suuntavaiston heikentymisen selittava tekija. Ensi yo pelottaa.
4. Ruoka
Maku, tuoksu, vari, koostumus, asettelu. Ma olen niin myyty. Kirjoitan tasta Raportin, kunhan talta syomiseltani ehdin. Aamupalaksi liukuhihnasushia. Lauantaina mennaan kalatorille syomaan kalaa, joka UI lautasella.
5. Hymyt
Kesakelin lisaksi lammittavat.

Matkasimme siis tanaan luotijunalla Kiotosta Tokioon. Junakyyti oli liukas!

Tuuli jai viela ulos kuvaamaan neonvaloja. Konttaan kapseliini toukaksi, joka huomenna kuoriutukoon edes lentokykyisena.

lammitetty pontto ja pyllysuihku

Tata maata on niin vaikea kuivailla sanoin tai edes valokuvin. Japani on eletteva. Niine kaikkineen, mita silla on annettavana. On elettava myos ne hetket ja kuvat, joilta haluaisi vaan sulkea silmansa ja hajuaistinsa: pissalta haisevat puliukot ja pornokauppiaat kaduilla, rakkauden hotellit ja tyttobaarit seka se vastaantuleva piri-pirjo, jonka kaukainen hengenheimolainen juhlii ikuista vappuaan Sornaisten kurvissa. Toisaalta on myos elettava ne kasittamattoman hienot hetket ja kuvat: kapeat kujat ja kirsikkapuut, henkeasalpaavat temppelit ja pyhatot, neonvalot ja liikenneruuhkat.

Reppumatkailun syvin olemus tarkentuu tavatessa ystavallisia ihmisia, jotka ovat aina valmiita auttamaan, vaikkei yhteista kielta olisikaan. Ne lukuisat ohikulkijat, turistioppaat ja virkavalta ovat ohjanneet meidat kerta toisensa jalkeen edes vahan enemman oikeampaan suntaan. Travellerin elamantavan ymmartaa sitten kun tapaa toisen kaltaisensa. Kahden vasyneen tadin juttujen kuunteleminen ja niille nauraminen osoitti, etta tapaamamme "poika" on nuoresta iastaan huolimatta elamankoulun primusoppilas, jolla on sydan paikallaan. - Niin kuin Anu joskus opetti: " Hyvaa saa, kun hyvaa jakaa". Duska, teit meihin molempiin vaikutuksen, toivottavasti tapaamme viela joskus jossain.

Tadit jatkaa seikkailuaan huomenna Tokioon. Studio Ghiblin liput ovat hukassa, jossain siella lahiohelvetissa, josta muutamaa paivaa aikaisemmin pakenimme. Elama vaan joskus on sellaista. Asiat eivat aina suju niin kuin on suunnitellut, mutta sehan siita tekeekin niin uskomattoman.

Taalta palatessamme sielu on taynna uusia kokemuksia ja kolhuja, eika mikaan varmastikaan ole entisellaan. paitsi Japani. Aina sydamessani.